Seison lauantaiaamuna metsän reunassa porukan kanssa. Meillä on harjoitus: kuvitteellinen kadonnut, kuvitteellinen hätä, ja kaikki tietävät ettei kukaan ole oikeasti eksyksissä. Joku kysyy ääneen sen kysymyksen, jonka moni miettii mielessään: ”Miksi me tätä oikeastaan tehdään, kun tämä ei ole oikeasti?” Se on hyvä kysymys, ja siihen on hyvä vastaus. Kerron sen, koska juuri se lauantaiaamun ”turha” harjoitus on se syy, miksi oikea etsintä keskellä yötä sujuu.
Sinä et nouse tilanteen tasolle, sinä putoat harjoittelusi tasolle
Aloitetaan siitä isoimmasta ajatuksesta. On yleinen harhaluulo, että tositilanteessa ihminen jotenkin nousee tilanteen vaatimalle tasolle. Adrenaliini virtaa, ja yhtäkkiä osaa. Todellisuus on päinvastainen. Paineen alla ihminen ei nouse minnekään, hän putoaa sille tasolle, jonka on harjoitellut. Se mitä osaat unissasi, osaat myös väsyneenä, pimeässä ja kylmässä. Se mitä et ole harjoitellut, pettää juuri silloin kun sitä eniten tarvitsisit.
Siksi se kuvitteellinen etsintä lauantaina ei ole leikkiä. Se on se hetki, jolloin taidot rakennetaan, jotta ne kestävät sen oikean hetken. Kello kaksi yöllä märässä metsässä ei ole aika opetella, miten radiopuhelin toimii tai miten karttaa luetaan. Se aika on nyt, lauantaina, kun mikään ei ole vielä pelissä.
Mitä harjoittelu oikeasti opettaa
Harjoittelu tekee kolme asiaa, ja jokainen niistä on tärkeä.
Ensimmäinen on perustaitojen muuttaminen automaattisiksi. Kun olet käyttänyt radiopuhelinta tarpeeksi monta kertaa, et enää mieti sitä, se vain sujuu, vaikka olisit väsynyt ja tilanne sekava. Sama pätee varusteiden käyttöön, kartan lukemiseen, oman sijainnin kertomiseen. Nämä eivät saa viedä ajatuksia tositilanteessa, koska ajatukset tarvitaan itse tehtävään. Automaatioksi ne muuttuvat vain toistolla, ja toisto tapahtuu harjoituksissa.
Toinen on yhteistyö. Etsintä ei ole yksilölaji. Se on porukan yhteispeliä, ja porukan kanssa toimiminen on oma taitonsa, jota ei opi yksin. Harjoituksissa opitaan tuntemaan ne ihmiset, joiden kanssa maastoon lähdetään: kuka osaa mitäkin, miten kukin viestii, keneen voi luottaa missäkin. Kun se porukka on tuttu jo ennen tositilannetta, se toimii saumattomasti myös silloin kun paine on päällä.
Kolmas on ehkä tärkein: virheet saa tehdä halvalla. Harjoituksessa väärä tulkinta, unohtunut varuste tai kömpelö viestintä maksaa vain vähän kiusallisuutta ja hyvän naurun jälkikäteen. Oikeassa etsinnässä sama virhe maksaa aikaa, jota kadonneella ei ehkä ole. Harjoitus on ainoa paikka, jossa mokaaminen on ilmaista, ja juuri siksi siellä kannattaa mokata reilusti ja oppia siitä.
Harjoittelun ei tarvitse olla iso tapahtuma
Yksi väärinkäsitys kannattaa oikaista, koska se saa monet lykkäämään harjoittelua loputtomiin. Harjoittelu ei tarkoita vain sitä isoa, järjestettyä maastoharjoitusta, johon varataan kokonainen lauantai ja iso porukka. Suurin osa hyödyllisestä harjoittelusta on paljon pienempää ja arkisempaa. Voit käydä läpi ja pakata varusteesi uudelleen, niin että tiedät mitä repussasi on ja mistä mikäkin löytyy pimeässä. Voit kerrata kartan omalta alueeltasi, jotta maasto on tuttu jo ennen kuin sinne mennään. Voit käydä radiokutsut mielessäsi läpi keittiönpöydän ääressä. Voit ajatuksissasi kävellä läpi tilanteen: mitä teen jos partioni hajoaa, jos yhteys katkeaa, jos löydän jotain.
Nämä pienet toistot pitävät taidon vireänä niiden isojen harjoitusten välissä, ja taito ruostuu yllättävän nopeasti, jos sitä ei pidä yllä. Vartti silloin tällöin on parempi kuin kokonainen päivä kerran vuodessa ja ei mitään siltä väliltä. Kun madaltaa harjoittelun kynnyksen tälle tasolle, sitä myös oikeasti tulee tehtyä. Eikä kenenkään tarvitse odottaa täydellistä, järjestettyä tilaisuutta ollakseen hiukan valmiimpi kuin eilen. Sen voi tehdä tänään, ihan itsekseen.
Rehellisyys: hyvä harjoitus tuntuu joskus turhalta
Tässä on kohta, joka pitää sanoa suoraan. Hyvä harjoitus ei aina tunnu hyvältä. Joskus se tuntuu kömpelöltä, hitaalta tai jopa turhalta, asiat eivät suju, tulee sekaannuksia, ja lopussa mietitään että menipä tämä puihin. Mutta juuri silloin harjoitus teki tehtävänsä. Se paljasti ne kohdat, jotka eivät toimi, turvallisessa ympäristössä ennen kuin ne pettävät oikeasti.
Se harjoitus, josta kannattaa olla huolissaan, on se joka menee täydellisesti. Jos mikään ei mennyt pieleen, se ei todennäköisesti opettanut mitään uutta, testasitte vain sen minkä jo osasitte. Minä olen oppinut arvostamaan niitä harjoituksia, joissa jokin meni solmuun, koska ne ovat ne joista todella opimme. Sujuva suoritus tuntuu mukavalta, mutta kömpelö harjoitus tekee meistä parempia. Kannattaa siis toivottaa ne mokat tervetulleiksi, ei hävetä niitä.
Miten harjoitellaan niin, että siitä on hyötyä
Olen ollut mukana sekä harjoittelemassa että järjestämässä harjoituksia, ja siitä on tarttunut muutama opetus siitä, mikä tekee harjoituksesta hyvän. Ensinnäkin sen pitää olla riittävän realistinen. Liian helppo tai liian kaukana todellisuudesta oleva harjoitus antaa väärän kuvan omasta osaamisesta. Toiseksi siinä pitää olla turvallista epäonnistua, jos ihmiset pelkäävät näyttävänsä huonoilta, he pelaavat varman päälle eivätkä opi mitään. Kolmanneksi jälkipuinti on vähintään yhtä tärkeä kuin itse harjoitus. Se hetki, jossa käydään rehellisesti läpi mikä meni hyvin ja mikä ei, on se jossa oppiminen oikeasti tapahtuu.
Ja neljänneksi, sama asia jonka olen oppinut kaikesta vapaaehtoistyöstä: kunnioita ihmisten aikaa. Kun joku antaa lauantaiaamunsa harjoitukseen, sen aamun on oltava hyvin käytetty. Hyvin suunniteltu harjoitus, josta oppii jotain, saa ihmiset tulemaan uudelleen. Huonosti valmisteltu, aikaa hukkaava harjoitus saa heidät jäämään pois ensi kerralla. Harjoittelu ja motivaatio kulkevat käsi kädessä.
Miksi tämä pätee, vaikkei koskaan lähtisi metsään
Vaikket ikinä tekisi pelastuspalvelua, tämä sama laki pätee sinuunkin: et nouse tositilanteen tasolle, vaan putoat valmistautumisesi tasolle. Palohälytyksen aikana ei ole aika opetella missä uloskäynti on. Ensiaputilanteessa ei ole aika miettiä alusta, miten elvytys menee. Ja kun yrityksen tuotanto pysähtyy, ei ole aika ensimmäistä kertaa kokeilla, toimiiko varasuunnitelma. Se suunnitelma, jota ei ole koskaan harjoiteltu, on vain toive kirjallisessa muodossa, ihan sama onko kyse etsinnästä vai yrityksen jatkuvuudesta. Harjoiteltu suunnitelma on osaamista. Harjoittelematon on paperia.
Tämän takia arvostan harjoittelua niin paljon, ja tämän takia se on mielestäni aliarvostetuin osa kaikkea varautumista. Se ei ole näyttävää eikä dramaattista. Kukaan ei kirjoita uutista onnistuneesta harjoituksesta. Mutta se on juuri se hiljainen työ, joka ratkaisee sen dramaattisen hetken silloin kun se joskus tulee.
Lopuksi
Palataan siihen lauantaiaamun metsänreunaan. Kyllä, se etsintä on kuvitteellinen, eikä kukaan ole oikeasti eksyksissä. Mutta ne kömpelyydet ja sekaannukset, jotka siellä paljastuvat, ovat täsmälleen se syy, miksi oikea etsintä kuukauden päästä sujuu. Harjoittelu ei ole tositilanteen laimeampi versio, jota tehdään kun ei ole parempaakaan. Se on se, mikä tekee tositilanteesta ylipäätään mahdollisen hoitaa hyvin. Joten kun seuraavan kerran mietit onko sitä harjoitusta pakko käydä, muista: sinä et nouse sen oikean hetken tasolle. Sinä putoat sille tasolle, jonka harjoittelit. Kannattaa siis harjoitella niin, että se taso on korkealla.