Moni tietää, että Suomessa on Vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Harvempi tietää, miten se käytännössä toimii — mistä operaatio alkaa, kuka päättää ja mitä siellä maastossa oikeasti tehdään. Avataan sitä. Ei sankaritarinana, vaan prosessina, koska prosessi se on.

Kaikki alkaa viranomaisen pyynnöstä. Vapepalaiset eivät koskaan lähde omin päin — yleisimmin poliisi arvioi tarvitsevansa lisää käsiä esimerkiksi kadonneen henkilön etsintään ja hälyttää järjestöjen ylläpitämät hälytysryhmät. Hälytys tavoittaa satojen koulutettujen vapaaehtoisten verkoston minuuteissa, ja jokainen vastaa itse: pääsen / en pääse.

Vapaaehtoisuus ei tarkoita improvisointia.

Järjestäytyminen on puoli voittoa

Kokoontumispaikalla alkaa se osa, jota ulkopuolinen harvoin näkee: järjestäytyminen. Perustetaan johtopaikka, joka pitää yhteyttä viranomaiseen, kokoaa tilannekuvan ja jakaa saapuneet vapaaehtoiset tehtäviin osaamisen ja jaksamisen mukaan. Etsintäalueet jaetaan, partiot varustetaan ja jokainen tietää lähtiessään kolme asiaa: mitä etsitään, mistä ja miten sinne pidetään yhteyttä.

Tämä kuulostaa itsestäänselvältä, mutta se on koko toiminnan kovin ydin. Sata innokasta ihmistä ilman järjestystä on riski — sata koulutettua ihmistä johdettuna on voimavara, joka moninkertaistaa viranomaisen kyvyn. Siksi vapaaehtoisia koulutetaan jatkuvasti: ensiapua, suunnistusta, viestintää, etsintätekniikkaa ja johtamista.

Tehtävän jälkeen

Operaatio ei pääty siihen, kun etsittävä löytyy tai viranomainen keskeyttää tehtävän. Kalusto huolletaan, havainnot raportoidaan ja — tämä on tärkeää — porukka käy tapahtuneen läpi yhdessä. Etsinnät päättyvät joskus raskaasti, ja jälkipuinti on se mekanismi, jolla vapaaehtoiset jaksavat tulla myös seuraavan kerran. Kukaan ei jää yksin kantamaan sitä, mitä maastossa tuli vastaan.

Jos tämä herätti kiinnostuksen, hyvä — juuri tällaisiin tehtäviin koulutetaan jatkuvasti uusia ihmisiä, eikä aiempaa kokemusta tarvita. Ensi perjantaina käsittelen joukkoa, joka saapuu paikalle ilman kurssia ja liiviä: spontaanit auttajat.