Aina kun jotain vakavaa tapahtuu — myrsky kaataa puita taajaman ylle, ihminen katoaa, tulva nousee — tapahtuu myös toinen asia: paikalle ilmestyy ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Heillä ei ole kurssia, ei liiviä, ei jäsenkorttia. On vain auto, lenkkarit tai polkupyörä ja vilpitön halu tehdä jotain.

Järjestäytyneen auttajakentän perinteinen refleksi on ollut varovainen: kouluttamaton ihminen tehtäväalueella on riski. Ja onhan hän — jos hänet jätetään johtamatta. Mutta sama ihminen johdettuna on voimavara, jota mikään organisaatio ei varastoi: paikallistuntemusta, kalustoa, käsipareja ja aikaa, juuri siellä ja juuri silloin kun niitä tarvitaan.

Auttamishalu ei katso jäsenkorttia.

Neljäs sektori on jo täällä

Tutkijat kutsuvat tätä joukkoa neljänneksi sektoriksi: ihmiset, jotka organisoituvat auttamaan ohi perinteisten rakenteiden, usein somen välityksellä ja hämmästyttävän nopeasti. Ilmiö ei ole tulossa — se on täällä. Myrskytuhojen raivaustalkoot sovitaan naapuriryhmässä tunneissa, ja kadonneen etsintään ilmoittautuu somessa satoja ihmisiä ennen kuin yksikään virallinen taho on ehtinyt sanoa mitään.

Taannoin vierailin erään katoamistapauksen yhteydessä naapurikunnassa. Kyseessä on Pohjois-Pirkanmaalainen pieni kunta, jossa ollaan totuttu tekemään itse ja omalla porukalla. Usein siellä vierailleena on 10 autoa kylänraitilla jo melkein ruuhka. Tuona iltana kyseessä taisi olla noin 200 hengen auttamistilanne, missä ei ollut johtopaikkaa tai hälytysorganisaatiota, mutta lopputuloksena kadonnut löytyi.

Vaihtoehtoja on kaksi. Voi toivoa, että ilmiö menee ohi — se ei mene. Tai voi varautua ottamaan spontaanit auttajat vastaan: miettiä valmiiksi, kuka heidät ottaa vastaan, mihin tehtäviin kouluttamaton ihminen voidaan turvallisesti osoittaa, miten heidät varustetaan ja vakuutetaan, ja kuka pitää kirjaa siitä, ketä alueella liikkuu. Nämä ovat järjestelykysymyksiä, ja järjestelykysymykset ratkeavat suunnittelemalla — eivät hetkessä improvisoiden.

Kynnys on meidän ongelmamme, ei heidän

Spontaani auttaja on usein myös huomisen vapaaehtoinen. Moni pitkäaikainen kollegani tässä toiminnassa tuli mukaan juuri niin: oli kerran paikalla, sai hyvän kokemuksen ja jäi. Jokainen hyvin kohdattu auttaja on siemen — ja jokainen käännytetty on menetetty ihminen, joka kertoo kokemuksestaan eteenpäin. Siksi väitän, että kynnyksen madaltaminen on auttajaverkoston tärkeimpiä tehtäviä juuri nyt.

Ensi perjantaina mennään johtopaikalle: mitä tilannejohtaminen vapaaehtoiskentässä oikeasti vaatii — ilman sankaritarinoita.