Miten varmistaa vapaaehtoistyön jatkuvuus

Monet yhteisöt ja järjestöt kärsivät 2000-luvulla niinsanotusta vapaaehtoisuuden murroksesta. Murros toki on ollut pitkään käynnissä, se on osa yhteiskunnallista vapaa-ajan arvostuksen ja työelämän painoarvojen muutosta. Muutos on johtanut yksittäisten ihmisten sitoutumisen muuttumiseen tilannepainotteisemmaksi.

Vapaaehtoistoiminnan motiivit vaihtelevat jonkin verran eri puolilla Suomea. Länsisuomalaiset ovat keskimääräistä useammin motivoituneet halusta oppia uutta, saada hyödyllistä tekemistä sekä kansalaisvelvollisuudesta. 
Itäsuomalaiset sen sijaan korostavat muita enemmän avun vastavuoroisuutta: autan, koska olen itse saanut apua ja tukea tarvitessani. Heille vapaaehtoisuus on ennen kaikkea lähipiirin tukemista ja auttamista. Eteläsuomalaisilla puolestaan korostuu muuta Suomea useammin – varsin mielenkiintoisesti – perinteen vaikutus.
Kiinnostavaa on myös se, että auttamishalu korostuu suurimmissa kaupungeissa. Siellä vapaaehtoistoimintaan lähdetään muuta Suomea tavanomaisemmin myös siksi, että ylimääräiseen vapaa-aikaan halutaan jotain hyödyllistä ohjelmaa.

Vaikuttaa siltä, että maaseudulla vapaaehtoistoiminta mielletään osaksi traditionaalista, kulttuurista elämän­muotoa. Se on ikään kuin yksi velvollisuuksista ”kunnon” kansalaisena. Urbaanit vapaaehtoisuusmotiivit puolestaan kiertyvät etupäässä sen ympärille, että vapaaehtoisuus tarjoaa auttamishaluisille kaupunkilaisille kanavan mielek­kääseen vapaa-ajan toimintaan – ehkä yhtenä harrastuksena muiden joukossa. 
- Kansalaisyhteiskunta.fi, Tärkein motiivi on auttamisen halu, Anna Birgitta Yeung 18.11.2020

Vapaaehtoistyössä perinteinen elämäntapa on alkanut muuttua enemmän hetkellisen ja jaksottaisen sitoutumisen malliin. Tämä asettaa haasteita vapaaehtoistyön jatkuvuudelle niin erilaisten uskonnollisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen kuin kaikkien muidenkin yhdistysten piirissä. Tietysti omasta näkökulmastani tarkkailen tätä problematiikkaa pääasiassa Vapaaehtoisen pelastuspalvelun ja Suomen Punaisen Ristin paikallisen toiminnan kautta. Vapaaehtoisten määrässä on isoja vuosittaisia vaihteluita ja selkeästi sitoutuneita vapaaehtoisia ei oikeastaan löydy yhteensä noin 25 000 asukkaan Luoteis-Pirkanmaan toimialueelta juuri lainkaan.

Hetkellisiin auttamisen tilanteisiin vapaaehtoisia on ainakin Parkanossa löytynyt aina hyvin. Motivoiva, äkillinen isomman avun tilanne tuo välittömästi tiiviistä yhteisöstä parhaat puolet esiin ja auttavia käsiä on valtavasti. Miten näistä käsistä löytäisi ne henkilöt, jotka olisivat näissä tilanteissa valmiita opastamaan ja ohjaamaan tätä väkijoukkoa? Tässä se haaste onkin.

Selkeästi tilannekohtaisen resurssin käyttöönsaattaminen ei varsinaisesti ole kuin tiedotuksellinen ongelma. Tätä aktiivisempi, toimivampi ja koulutuksiin aktiivisesti osallituva joukko onkin sitten jo ihan toinen asia.

Mitä teemme väärin?

Kun toiminta itsessään ei vedä ihmisiä puoleensa aktiiveiksi tai toiminnassa mukana olevat ihmiset eivät halua edetä vapaaehtoisuudessaan sitoutuneempaan suuntaan, on meidän pakko kysyä itseltämme “mitä teemme väärin?”

Rekrytointimalli on toiminut pitkälti kahdella akselilla. Passiivisena rekrytointina, jossa verkkosivustojen ja verkostojen kautta asiasta kiinnostuneilla ihmisillä on mahdollisuus osallistua ja osallistaa itsensä etsimällä itselleen koulutuksen ja sitä kautta mukaan toimintaan. Toisena keinona on ainakin meidän suunnassa käytetty puolittain aktiivista näkyvyyden mallia, olemme erilaisissa tapahtumissa ja näkyvyystempauksissa mukana ja yritämme näin kalastaa toiminnasta kiinnostuneita henkilöitä.

Varsinkin ensiapupäivystyksistä kiinnostuneiden ihmisten vähyys osoittaa meidän tekevän toiminnassamme jotain väärin ja tämä maalainen elämäntapa ei ole kiinnostava. Mitä me siis voisimme tehdä toisin?

Perinteinen keino olisi erilaiset lehti-ilmoitukset, toinen tapa infotilaisuudet, verkkosivut, näkyvyystyö ja tempaukset. Meidän pitää organisaationa ja toiminana olla riittävän matalalla kynnyksellä lähestyttävä, mutta silti ammattimainen toiminnaltamme.

Tässä vaiheessa olisi mielenkiintoista todeta onko lukemieni gradujen ja tutkielmien johtopäätös täällä Parkanossakin paikkansa pitävä. Ihmisen pelkäävät tuntematonta eivätkä omista motiiveistaan ja haluistaan huolimatta silti halua sitoutua toimintaan. Vaikuttaako meidän toimintamme ulospäin liian sitovalta, yksipuoliselta tai työpaikkaa vastaavalta? Emmekö pysty kohdistamaan FVI kaavion mukaisiin motiivitekijöihin mainontaamme. Keväällä 2024 toivottavasti pääsemme seuraavaan toimintakauteen täysin uusin asein ja toiminnoin rakentamaan yhteiskunnalle kolmannen sektorin suojaverkostoa, myös täällä syrjäseudulla.

Kiitos kun luit artikkelini tänne asti! Jos sinua kiinnostaa toiminta millä tahansa paikkakunnalla ja missä tahansa roolissa, niin ota yhteytä ja jutellaan asiasta. Tunnen toimijoita ympäri Suomen ja varmasti pystyn Pohjois-Ruotsia myöten opastamaan oikean henkilön juttusille ja mahtavan harrastuksen pariin.

Kommentoi alas jos sinulla on ideoita tai mahdollisia avaimia vapaaehtoistyön tulevaisuuden varmistamiseen. Kiitos.

Lähteet:

• Wikipedia, linkitetyt sivut
• kansalaisareena.fi artikkelit
• kansalaisyhteiskunta.fi artikkelit
• Anna Nyholm-Viira ja Maija Raumanen, Motivaatio ja sitoutuminen vapaaehtoistoiminnassa, 2022
• Lotta Lehmusvuori, Sitoutuminen ja motiivit vapaaehtoistyössä, 2016
• Susanna Laaksonen, Mikä pitää tukihenkilön vapaaehtoistyössä nuoren tukena, 2011
• Yassime Yousfi, Sitoutuminen ja motiivit vapaaehtoistyössä, case Muvenna-hanke, 2022
• Muut jo artikkeliin linkitetyt sivut